Eduardo Mendozan Tulvan vuosi on vähäeleinen mutta samalla voimallinen tarina. Yhtäältä se kuvaa päähenkilönsä elämän lyhytaikaista mutta hyvin intensiivistä jaksoa ja toisaalta myös sitä, kuinka nämä ”tulvan vuoden” tapahtumat vaikuttivat hänen elämänsä tuleviin vuosikymmeniin ja suorastaan sen viimeisiin hetkiin.
Tarina on lyhyt – melkein miniromaani – mutta alkaa niin vähäeleisesti, etten heti tiennyt, kumpi keskeisistä hahmoista on päähenkilö ja mikä on tarinan keskeinen jännite. Nämä toki selviävät niin, ettei lukija joudu liian kauan kulkemaan sumussa, mutta ehkä korostunut keskittyminen tapahtumiin ja tunteisiin on tärkeää juuri tietyn vähäeleisyyden ja hienovaraisuuden vuoksi.
Tarinan tapahtumissa sinänsä ei ole mitään erikoista. Voisi niitä pitää myös loukkaavan tavanomaisina tai suorastaan naisvihamielisinä: nainen kokee hurmion hetken eikä toivu siitä kunnolla koskaan. Pettymys tapahtumiin olisi helppo ymmärtää.
Ehkä tämän vuoksi huomio kiinnittyykin juuri tyyliin. Tyylissä on siis paljon sellaista, joka palvelee tarinaa luomalla siihen tiettyä tunnelmaa. Ihmettelen kuitenkin sitä, mitä tarinassa Saramago-tyylinen tapa kirjoittaa dialogi kerronnan sisään palvelee. Vaatiiko se tarkkavaaisuutta? Kyllä. Kietooko se tarinan tapahtumiin ja tunnelmiin. En sanoisi niin. Mutta tässä sen kuitenkin siedän yllättävän hyvin.