Tanikazin pienoisromaani Avain kertoo oikeastaan kolme tarinaa. Avioparista niin mies kuin vaimokin kertovat päiväkirjoissaan omat tarinansa, ja näistä muodostuu lukijan kohtaama tarina.
Päiväkirja on omanlaisensa media – sikäli kuin sitä voi tiedotusvälineenä pitää ensinkään. Mikä on päiväkirjan yleisö? Onko se edes kirjoittaja itse, vai riittääkö tällekin prosessi ilman lopputulosta? Voiko jälkimaailmaa pitää yleisönä?
Päiväkirjamuoto asettaa romaanillekin vaatimuksia. Suurin osa päiväkirjoista ei luultavasti ole mielenkiintoisia kuin korkeintaan lähiomaiselle. Samalla tavalla tavanomaisten tapahtumien luettelointi romaanin mittaiseksi kokoelmaksi ei palvele lukijoita. Tarvitaan jännite.
Tanizakin teoksen jännite rakentuu siitä, että tarinan henkilöt eivät tiedä varmaksi, lukeeko toinen hänen päiväkirjaansa ja siitä, että he kirjoittavat kuin toinen luultavasti lukisi, eikä lukija näin voi tietää, mitä on ”todella” tapahtunut. Tällaisia todellisia tapahtumia ja päämääriä myös kertojahenkilöt joutuvat arvuuttelemaan, kun sivuhenkilöinä toimivat heidän tyttärensä ja miehen kollega.
Tarina rakentuu siis alusta loppuun epäluotettavista kertojista ja epäluotettavista toimijoista. Tämä ei tarkoita, että kukaan valehtelisi, vaan sitä ettemme voi tietää tekevätkö he niin. Motiiveja heillä ainakin olisi. Näin lukijakin saadaan osaksi pariskunnan eroottista draamaa, ja kerrontatekniikka sitoo tämän myös kerronnan teemoihin epävarmuuteen, salakatseluun ja siihen, että tietää toisen tietävän viestimättä sitä hänelle.