Christiane Rochefortin Soturin lepo on teemaltaan ja tyyliltään lähellä sitä, mitä odotin sen edeltäjältä Keltaisessa kirjastossa. Se on tarina syntymistä ja kuolemista.
Romaanin ensimmäinen osa alkaa siitä, kun Geneviéve löytää itsemurhaa yrittäneen Renaudin. Ensimmäisen osan päättyessä Geneviéve on itse kuolemaisillaan Renaudin kanssa kuluttavaa yhteiselämää vietettyään ja keuhkosairautensa pahentuessa. Toisen osan alussa Geneviéve toipuu oletetulta kuolinvuoteeltaan uuteen elämään myös Renaudin kokiessa muutoksen – ainakin väliaikaisen.
Romaanin lopussa uusi elämä on alkamassa Geneviéven ollessa raskaana ja Renaudin suunnatessa parantolaan. Heidän yhteisen huikentelevaisen ja dekadentin taipaleensa mahdollisti tarinan alussa tädiltä saatu perintö – ja perintöhän vaatii kuolemaa.
Mielenkiintoista on, että vaikka henkilöt näissä toivottujen ja luultujen mutta vältettyjen kuolemien katkoksissa saavat uusia elämiä, he eivät vaikuta toimijoilta. Täti kuolee, Geneviéven avain sattuu sopimaan unilääkkeissä makaavan miehen huoneeseen, Renaud on ajelehtiva alkoholisti johon nainen avuttomasti rakastuu, vasta Geneviéven lähes kuolema muuttaa joksikin aikaa miehen toimintaa ja raskauskin lopulta vain tapahtuu – ja kuitenkin heille olisi tarjolla ainakin kaksi elämää. Onkohan tässä jotakin syvällistä vai luulottelenko vain? Tarinan avaussanat, jotka on syytä lukea uudelleen päätösluvun jälkeen, vihjaavat vielä kolmanteen elämään ainakin Geneviévelle.