Kalevalan miehiä ei ole vielä saanut liikkeelle maa-alueiden tarve, nälkä tai rikkaudet. Energisoiva voima on tähän saakka ollut nainen. Väinämöinen temppuilee vaikutuksen tehdäkseen, ja Ilmarinen ja Lemminkäinen joutuvat tekevät yhtä sun toista luvatun morsiamen eteen. Edellisessä runossa naisenpuute oli motiivi, ja nyt Ilmarinen lähtee taas Pohjolaan vaimon saadakseen.
Eivätkö oman kylän naiset kelpaa vai onko niin, että he tietävät jo näistä ukoista tarpeeksi välttääkseen karun kohtalon? Louhihan on ollut aika kitsas antamaan tyttöjään Kalevan miehille. Homma ole nyt yhtään helpompi, kun Louhi kuulee vaimoksi annetun tyttärensä hiljattain kuolleen: ”annoin kuin sutosen suuhun, karjun kiljuvan kitahan”.
Louhi ei määrää mitään tehtäviä. Niinpä Ilmarinen varastaa tytön.
Pakomatkalla runonlauluja on käyttänyt hyvin ovelaa tyylikeinoa. Neiti havainnoi hirmuisen määrän metsäneläinten jälkiä lumessa ja kysyy jokaisesta, minkä jälkiä ne ovat. Sittenhän hän huokaisee jokaisen tiedonmurun jälkeen, että olisi mieluummin sen eläimen luona kuin nyt menossa vaimoksi Ilmariselle.
”Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
revon reyhkävän re’essä,
aina käyvän ahkiossa
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Revon on karvat kaunihimmat,
revon suumalo somempi.”
Ja niin edelleen monta kertaa.
Mutta toisto vie lukijan samaan turtumuksen tilaan kuin Ilmarisen, kun tämä väsyy yön tullessa. Hän ei huomaa, kun joku vie hänen morsiamensa. Eikä huomaa lukijakaan – tämä ainakaan! Kun ensin on yli sata säettä surkuteltu ja uhiteltu, toistettu ja toistettu, niin tarkkaavaisuus herpaantuu sen verran, ettei naisen katoamista kuvaavaa kolmea säettä edes kunnolla huomaa.
Ovelaa.
Sitten Ilmarinen kertoo loitsineensa neidin lokiksi vihoissaan. Luulen, että hän vain uhoaa – ei kai tällaista etäloitsintaa ole ennen kohdattu.
Kun Ilmarinen palaa kotiseudulle, tapahtuu yllättävä käänne – naisenpuute ei olekaan enää ainoa eteenpäin ajava voima, vaan sen rinnalle tai jopa tilalle tulee kateus! Väinämöisen kysymys virittää huomaamaan, että Sammon ansiosta ei Pohjolassa ollut aineellista puutetta.
Siispä virittämään tappelua.