Olen tuskaillut John Irvingin kanssa. Hänen kirjansa ovat pitkiä.
En pelkää kirjojen pituutta sinänsä. Hienoimpien lukukokemusteni joukkoon kuuluvat esimerkiksi Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset, joita ei voi mainita lyhyiksi. Will Selfin Suuret apinat tuntui liian lyhyeltä, vaikka oli tarinaansa ja asiaansa nähden varmasti oikean mittainen jonkin verran yli viidessä sadassa sivussaan. Saman kirjailijan liki saman mittainen Kuinka kuolleet elävät on kuitenkin aivan liian pitkä, sillä itse asia tulee selväksi paljon sivujaan vähäisemmässä ajassa.
Kyse on siitä, oikeuttaako teoksen sisältö – tai oikeammin lukukokemus – sivujen määrän. Olen aikaisemminkin joutunut huomaamaan, että ehkä tarinan käänteille ja sivumäärille on Irvingillä perustelunsa – ja onpa Irving teostensa pituuden ja ”elämänkaltaisuuden” takia askarruttanut minua yhden asialle omistetun blogimerkinnän verran. Pitkiähän nämä tosiaan ovat, kuin Irvingin kuvaamat sukupolvien ketjut suorastaan.
Tästä päästään vihdoin romaaniin Ystäväni Owen Meany (667 sivua). Se kertoo otsikkonsa henkilöstä, mutta ennen kaikkea tämän Owen Meanyn vaikutuksesta kertojahenkilöön ja ympäristöönsä.
Toki Irving ei välty siltä, että sukujuuret kiinnostavat – mutta eivät niinkään Owen Meanyn kuin kertojan. Isä on tuntematon, kunnes ei enää olekaan, mutta tämän arvoituksen ratkaisu on antikliimaksi, hyvin tavallinen tarina, ja sitäkin selvitellään sivupoluilla ja sivulauseissa.
Lukija jollakin tavalla tietää tarinan varsinaisen loppuhuipennuksen: Owen Meany uskoo tietävänsä kuolinpäivänsä ja sen, että kuolee vietnamilaisten lasten ja parhaan ystävänsä eli kertojan ollessa läsnä. Kertojaa hän yrittää suojella, ja enemmän tai vähemmän sen vuoksi kertoja menettää kutsuntakelpoisuutensa ja muuttaa Kanadaan.
Mutta toki Owen Meany kuolee sinä päivänä kuin on tiennyt kuolevansa ja kaikista yrityksistä huolimatta kertoja on läsnä. Tilanne on kuitenkin kovin erilainen kuin millaiseksi hän on tietonsa tulkinnut.
Owen Meany on tarinan henkilö. Se on selvää. Tuskin kenellekään muulle kävisi muun muassa niin, että hänen vanhempansa uskovat hänen syntyneen neitseellisesti, että hän tappaa vahingossa pesäpallolla parhaan ystävänsä äidin, että hänen kurkunpäänsä on niin epämuodostunut että ääni jää oudoksi samalla kun hänen ruumiinkokonsa on pieni ja älynsä suuri, että hänestä tulee kuitenkin sotilas ja että hän todellakin kuolee kuin sattumien kautta olosuhteissa, jotka toteuttavat hänen näkynsä kirjaimen mutta eivät henkeä.
Tietenkään kyse ei ole sattumasta. John Irving on kirjoittanut tämänkin kirjan ilmeisesti tietäen lopun varhaisessa vaiheessa. Owen Meanyn on oltava fiktioita. Silti hän ei voisi olla minkä tahansa fiktion päähenkilö – ainakaan Irvingin mielestä. Se on hassua – lukiessaan tätä tarinaa voi katsella sen tapahtumia kuin elokuvassa, mutta oikeaksi elokuvasti sitä ei ehkä voisi muuttaa. Loppu, joka toimii romaanissa kaikkea koossa pitävänä ja selittävänä elementtinä, on elokuvasta unohdettu kokonaan. Jos tällainen loppuu muuttuu, kyseessä ei voi olla enää Owen Meany, koska hänen elämänsä sattumissa ei mikään olisi voinut mennä toisella tavalla.
Oliko Ystäväni Owen Meany siis liian pitkä? Tavallaan kyllä, oikeastaan ei. Hämmentävää.