Kalevalan 49. runo sisältää tosi paljon tapahtumia ja ympäristöjä, mutta suurin osa niistä ohitetaan kuin pikakelauksella. Se on varsin ymmärrettävää – kyseessä on teoksen viimeinen varsinaista tarinaa edistävä runo, ja se tarjoaa enää tosi vähän aidosti uutta.
Ensin Ilmarinen takoo uuden auringon ja kuun varastettujen tilalle. Taontahommia on kuvattu pieteetillä usampiakin kertoja, joten on ihan armollista, että tämä puuha harpotaan nopeasti yli.
Toisaalta olisi tosi hupaisaa, jos taivaankappaleiden tekemistä olisi kuvattu sivutolkulla ja vaikka kuinka dramaattisten vaiheiden kautta, mutta päädyttäisiin kuitenkin samaan lopputulemaan kuin nyt: eivät toimi.
Tämän jälkeen Väinämöinen matkaa taas Pohjolaan. Matka on on tehty aikaisemmin ja suureellisemmin – milloin sen on taittanut Väinämöinen joukkoineen, milloin taas Lemminkäinen yksin. Komeita näkyjä ja oheisseikkailuja on tarjottu, mutta nyt matka lähinnä todetaan.
Väinämöisen reissu jonkin verran toistaa Sammon takaisinryöstöä – kuvastokin on komeaa käärmeineen ja vuorten salaovineen. Mutta samaan aikaan on vain todettava, että tämä on jo nähty.
Tapa saada aurinko ja kuu takaisin on kuitenkin uusi. Sana on miekkaa mahtavampi, kun Ilmarinen alkaa takoa kunnon kahleita ja kertoilee aikeistaan linnuksi naamioituneelle Pohjolan emännälle.
"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen."
Ymmärrän sen, että uhon täytyy olla tässä kova – mutta uskookohan Ilmarinen itse sanoihinsa, kun mahtailee olleensa maailman varhaisten muotoilijoiden joukossa:
"Ei tuo kumma ollekana,
jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kilkutellut."
Ehkä Louhi uskoo tämän, mutta meillä ei ole näyttöä! Ilmarinen ei ollut ensimmäisissä runoissa luojajumalana. Lisäksi olemme juuri lukeneet, että hän ei saanut aikaan uutta toimivaa aurinkoa ja kuuta. Pääasia kuitenkin kalevalaisten kannalta, että bluffi toimii Louhi säikähtää niin, että vapauttaa kaappaamansa kuun ja auringon.
Tähän Kalevalan tarina käytännössä päättyy.